Sain muistaakseni
helmikuussa tietää osallistumisestani NYC maralle ja asetin tämän heti vuoden
pääkisaksi. Vuoden aikana tuli juostua monta eri kisaa 5 kilsasta aina 100
mailiin ja valmistavina kisoina toimi 7 viikkoa ennen juostu Stockholm
Halvmarathon ja 5 viikkoa ennen juostu Lidingöloppet. Puolikas meni ilman
suurempia ongelmia aikaan 1.26 ja Lidingön mäkinen 30km alle 2.15. Kunto tuntui
olevan kova ja asetin New Yorkiin kunnianhimoiseksi A-tavoitteeksi kolmen
tunnin alituksen, B-tavoitteeksi uuden ennätyksen (alle 3.13) ja C-tavoitteeksi
maaliin pääsemisen. Lidingön jälkeen sain jonkun sitkeän pöpön, joka sotki
pahasti loppuvalmisteluja ja jouduin jättämään lähes kaikki laatureenit väliin
viimeiseltä muutamalta viikolta.
Saavuin New Yorkiin
torstai-iltana ja perjantaina kävin lyhyellä lenkillä aamupalan jälkeen. Otin
muutaman spurtin lenkin aikana ja kaikki tuntui todella hyvältä. Perjantaina
kävin myös expossa kiertelemässä ja päivän aikana tuli käveltyä reilu 20.000
askelta. Lauantaina tapasin aamupalalla muita Norwegianin juoksijoita ja he
suuntasivat expolle aamiaisen jälkeen. Itse menin takaisin hotellihuoneeseen
lepäilemään ja seuraavana oli ohjelmassa UNICEF:n lounas, johon oli kutsuttu
kaikki 75 hyväntekeväisyysjuoksijaa. Lounaan jälkeen taas hotellille huilaamaan
ja tankkaamaan. Illalla käytiin vielä Norwegianin porukan kanssa syömässä
pastat läheisessä Italialaisessa ravintolassa. En ole koskaan ottanut noin
iisisti ennen maratonia ja oli mielestäni täysin valmis huomiseen urakkaan!
Perjantain aamuhölkkä |
Siirtyminen starttiin
Staten Islandille on oma hulabaloonsa ja meitä suositeltiin jo ilmoittautumisen
yhteydessä varaamaan paikan UNICEF -bussista, joka veisi meidät vaivatta
lähtöalueelle. Hotellimme oli Manhattanin eteläkärjessä ja bussit lähtivät
Central Parkin eteläiseltä puolelta 5:30. Lähdimme hotellilta varmuuden vuoksi
jo 4:30 ja täten heräsin jo 4:00. Herääminen ei tuottanut mitään vaikeuksia
koska sain unen päästä kiinni jo yhdeksän aikaan. Meille oli luvattu aamupala
hyväntekeväisyyskylässä ja aikaakin piti olla kaikilla ruhtinaallisesti.
Minulla oli matkalle varattuna vain yksi banaani ja muutama desi Getoradea.
Bussimme lähti lopulta liikkeelle vasta kuuden jälkeen ja matka starttiin kesti
lopulta yli kaksi tuntia! Perille päästyämme oli aivan hirveä nälkä ja päätä
särki koska en ollut saanut vielä aamukahvia. Turvatarkastuksessa meni vielä
oma aikansa ja aamupalalle pääsin n.8:30. Aamupala oli erittäin vaatimaton ja
join pari kuppia kahvia ja söin puolikkaan beigelin ja muffinssin. Minun piti
alkaa siirtymään lähtöalueelle 8:50.
Kisavarustus |
Paukusta reippaasti
liikkeelle ja lähtö oli isolta sillalta, jossa tuli heti ekalla 1,5km matkalla
50m nousua. Seuraava 1,5km mentiinkin sitten alamäkeen ja kolmas kilsa meni
aikaan 3:53. Minulla oli tarkoitus pitää ensimmäisellä puolikkaalla alle 4:10
keskivauhtia ja näin minulla kertyisi pari minuuttia säästöön toiselle
puolikkaalle kolmen tunnin alitusta silmällä pitäen. Eka kymppi meni
suunnitelmien mukaan ja olin reilu minuutin edelle tavoitteessa. Jaloissa alkoi
kuitenkin jo tuntumaan toisella kympillä ja puolessa välissä alkoi päässä
soimaan Jore Marjarannan – Pahat pojat elokuvasta tuttu ”Haaveet kaatuu”, kun 3
tunnin jänikset kipittivät ohitse aivan liian keveällä jalalla. Ei ollut
toivoakaan lähteä roikkumaan jäniksien perässä ja A-tavoite lensi lähimpään
Brooklynin viemäriin. Sain kuitenkin pidettyä kohtuullista vauhtia yllä ja
tyydyin vain juoksemaan uuden ennätyksen.
22-23 km tienoilla alkoi
vatsa kramppailemaan ja juokseminen tuntui todella tuskaiselta. Queensboron
silta 25km kohdilla oli toinen isoimmista silloista ja siinä hyytyi täysin
vauhti. Kolmen kympin kohdilla olin vielä reilusti ennätystäni edellä mutta
tuolloin aloin tuntemaan ensimmäistä kertaa orastavia kramppeja jaloissa. Otin
kerralla kaksi geelia ja muutenkin yritin tankata 3km välein olleilta
huoltopisteiltä enemmän urheilujuomaa. 35km kohdilla leikkasi vasen pohje
kiinni ja pakollisen pysähdyksen vaikutuksesta oikea pohje kramppasi myös.
Koskaan ei ole aikaisemmin krampanneet jalat noin pahasti ja pelkäsin oikeasti,
että matka tyssäsi tähän. Pienen venyttelyn jälkeen pystyin kuitenkin jatkamaan
matkaa, mutta kaikki lihakset jaloissa olivat aivan pingottuneina. Tuntui kun
olisi pelannut Venäläistä rulettia ja arvuuttelin, että kramppaako seuraavaksi
jalkapohjat, pohkeet, etureidet vai takareidet. Viimeinen seitsemän kilometriä
tuntui ikuisuudelta ja muutamaan kertaan oli pakko pysähtyä venyttelemään.
Muutama kilometri ennen maalia piti päästää irti B-tavoitteesta ja siinä
vaiheessa mikään ei tuntunut enää miltään ja oli manannut koko
juoksuharrastuksen syvimpään helvettiin.
Maalisuora oli
massiivinen ja siinä toivoin vain jalkojeni kantavan minut maalilinjan ylitse
ilman kramppeja. Ylitin maaliviivan ajassa 3.16.13 ja pysähdyttyäni kramppasi
molemmat takareidet. Maalivirkailijat yrittävät turhaan hätistellä minua
liikkumaan ja minun piti venytellä varmaan vartti, että pääsin liikkeelle. Paikalla
ollessa alkoi tulla kylmä, mutta onneksi sain nopeasti kaulaan mitalin,
avaruuslakanan ja lämpimän tuulen sekä veden pitävän ponchon. Maalialueelta oli
n. kilsan kävely pois ja matkalla kerkesi jalat kramppaamaan useampaan kertaan.
UNICEF oli järjestänyt meille vastaanoton läheiseen hotelliin ja siellä oli
tarjolla kaikkea herkkuja. Minulla piti olla lento vielä samana iltana, mutta
se olikin myöhässä reilulla puolella päivällä, joten pääsin yöpymään vielä
yhden yön New Yorkissa.
Muistona hieno mitali |
Nyt on mennyt useampi päivä kisasta ja vieläkin hieman harmittaa kehno aika, mutta toisaalta olen tyytyväinen, että pääsin edes maaliin asti. Päivän kunto ei ollut lähelläkään kolmen tunnin alitukseen ja tämä tuli ilmi selkeästi myös sykkeestä, joka huiteli 180 tuntumassa koko ensimmäisen puolikkaan. Tähän vielä päälle kehno tankkaus aamulla niin tulos oli mitä oli. New York City Marathon oli kokemuksena aivan mahtava reilun 50.000 juoksijan ja 2,5 miljoonan katsojan ansiosta. En usko, että tulen tosin koskaan enää juoksemaan kyseistä kisaa, sillä maailma on täynnä toinen toistaan kiinnostavimpia kisoja. Kolmen tunnin alitus ei ollut edes lähellä, mutta tulen varmasti vielä joskus koittamaan maagisen rajan alitusta. Näillä näkymin ensi vuonna tulen keskittymään taas enemmän ultrajuoksuihin ja katsotaan